17.6. perjantai, matkalla Leipzigiin.
Puola jää nyt taakse. Mennään Saksaan. Se on vähän surku, siksi että Puolassa olisi viihtynyt pidempäänkin. Paavillinen Varsova, Lodz, “Puolan rumin kaupunki” (ei se ruma ollut, entinen tehdaspaikkakunta, hieman ränsistynyt vain) ja nyt viimeiseksi Poznan.
Varsovassa oli piparkakkumaisen mielikuvituksellinen vanha kaupunki muurin suojissa, sodassa pommitettu, mutta tarkasti jälleenrakennettu. Ja se hämmentävä paavi. Ja kummallista uskonnollis-nationalistista kuhinaa, tässä presidentin palatsin edessä jokin ristisaattue ilmeisesti mieltään osoittamassa. Huomatkaa juliste, ja sheriffi siellä. Americana-katolisuutta?
Koska kommenttipuolella on epäilty, että täällä syötäisiin vain eläimiä (ja niitäkin raakana), niin tehtäköön tiettäväksi, että matkallamme mukana on myös yksi hunajaa sietävä vegaani, ja iso liuta lakto-ovo-pesko-vegetaristeja. Vegaanina Puolassa voi selvitä kyllä, kunhan aamiaismuroja varten varaa omat soijamaidot mukaan. Näin se menee: pizzaa ilman juustoa, punajuurikeittoa, salaattia, salaattia, salaattia. Purnukkaruokaa, jossa perunaa, sipulia, sientä, porkkanaa suolaisessa etikkaliemessä. Nam. Niin, ja vesirinkeleitä.
Lodzissa oli hieno vanha juutalaishotelli, aika pysähtynyt, seinissä patinaa. Jotain aivan muuta kuin Varsovan Ikea-tehokas, niin sanotusti nuorekas Oki Doki -dormitorio. (Lodzin ällässä on muuten semmoinen sakara jota ei näistä näppäimistä saa, sakara jonka takia nimi lausutaan vähän niin kuin “wuds”, vähän niin kuin metsä englanniksi.)
Kuudeksi kiiruhdimme Lodzin komeaan kiviseen monikerroksiseen kirjallisuustaloon. Siellä tehtiin töitä toimistohuoneissa (vrt. Villa Kivi Helsingissä), ja alakerrassa oli hauska baari esiintymislavoineen. Jossain soi piano. Ihan tämmöistä ei Suomessa ole, vielä.
Tekstejään lukijat Katja, Laura L., Pauliina ja Kaisa I. Proosaa ja runoa siis. Puola soi kauniisti, pehmeästi; sen syntaksi on hieman suomen suuntainen, mutta rytmi ihan omansa. Lopuksi katsoimme Stanislaw Lenartowicin 80-luvulla tekemän Kalevala-aiheisen animaatioelokuvan. Se jos mikä oli TAIDETTA. Sotka muni maailman ja Aino oli surullinen. Illan esiintyjät saivat elokuvasta kopion lahjaksi, joten voimme järjestää näytöksen halukkaille myös koto-Suomessa.
Ilta jatkui viihtyisästi isäntämme Rafal Garwinin (runoilijan, Nuorta Voimaa ja niin&näin-lehteä muistuttavan julkaisun päätoimittajan) sekä hänen vaimonsa huostassa. Söimme hyvin ja saimme tietää kaikenlaista. Senkin, että molemmat ovat suuria Nightwish-faneja. (Suomalaiset bändit ovat muuten yksi tärkeimmistä syistä sille, miksi Puolassa on tällä hetkellä jonkinasteinen suomen kielen oppimisen buumi päällä. Hassua.)
Puolassa melkein kaikki tapaamamme henkilöt olivat Magdoja (Magdalena), Martynoja tai Adameja. Poznanin isäntämme, suomen kielen laitoksen lehtori Timo Lahti, vahvisti havaintomme ja totesi että nimivalikoima on huomattavasti suppeampi kuin vaikkapa Suomessa, ja pitkälti uskonnollisesta nimistöstä juontava. Niin no, onhan meilläkin kahdet Laurat ja kahdet Kaisat bussissa.
Majoituimme Poznanin yliopiston neukkuhenkiseen hotelliin, joka oli kerrassaan toimiva, ja esiinnyimme -- Jarkko, Katariina, Kaisa I., Laura L. ja Aina -- Poznanin yliopistolla suomen kielen opiskelijoille, jotka olivat IHANIA. Kiitos Adam, kiitos Anita, kiitos kaikki! Luenta kesti hikisen kuumassa luokkahuoneessa loppukeskusteluineen liki kolme tuntia. Pääsimme selittämään toistamiseen myös kiertueemme nimeä, jota ihmeteltiin jo Lodzissa. (Selitykset vaihtelevat fiiliksen mukaan, yhtenä tarkoituksena on kai pitää dynaamista kierretä yllä, ja vatkuttaa keskivartalolta pois ylimääräiset olutturvotukset.) Meiltä kysyttiin myös sitä, tunnistaako toinen kirjailija toisen kirjailijan, onko kirjailijuus jotain sellaista jonka voi jollain mystisellä tutkalla tunnistaa. Ei, ei voi. Ehkä. Vai voiko? Toivottavasti ei!
Opiskelijat myös opettelivat hulaamaan, kun matkasimme Poznanin vanhaan kaupunkiin illalliselle. Kaikki oli jotenkin hirvittävän hellyttävää, vaikka me paikalle selviytyneet hulahulalaiset olimme nukahtaa tässä vaiheessa jo tuoleillemme. Anita kertoi silmät hehkuen, liki virheettömällä suomen kielellä, Joensuun-kokemuksistaan, siitä kuinka ihanaa on polkea pyörällä 20 asteen pakkasessa ripset huurassa, silmät puoliksi kiinni jäätyneinä.
Yrittäkäämme ajatella Anitaa, kun Suomen pakkaset seuraavan kerran rupeavat risottamaan!
