Wiepersdorfin linnassa (18.6.)

Pauliina loihtii säveliä cembalosta Schloss Wiepersforfin salongissa.

Residenssivieras Franca Bartholomäin mustavalkoiset puukaiverrukset olivat pysäyttäviä, ja lukuisine yksityiskohtineen myös teknisesti taitavia. Ihmettelimme muun muassa sitä, kuinka hän oli saanut taltalla koverrettua veden välkkeen puulevylle. Kuvan teoksessa on kiertueen tunnelmiin sopivaa hulaannuttavaa kierrettä.

Wiepersdorfin residenssistä ei voi puhua mainitsematta linnan punavalkoista kissaa Schilleriä, jolla on kuulemma jopa ikiomat Facebook-sivut.

Laura L. yrittää tehdä tuttavuutta Schillerin kanssa. Huomaa kissan sotilaallinen asento.

Unta... ja sitten Poznan!

Kas näin onnistuu nukkuminen Hula-bussissa.

Kuvassa Poznanin suomen kielen opiskelijoita: käännösten lukijat keskellä hulavanteet kädessään (Adam Sandach, Anita Dzieciątkowska, Katarzyna Springer). Vasemmalla Martyna Kokotkiewicz, oikealla Simonas Noreikis. Istumassa kääntäjä Sebastian Musielak.

Die Finnen kommen (taz 23.6.2011)

Esiintymässä Literarische Colloquium Berlinissä 21.6.2011: Jarkko Tontti, Mikko Rimminen, Katariina Vuorinen, Katja Kettu, Laura Lindstedt. Kuva: Jürgen Becker

Hula hula run run -kiertueen päätöskeikasta Literarische Colloquium Berlinissä 21.6. on tänään ilmestynyt Die Tagezeitung -lehdessä Katharina Granzin kirjoittama laajahko juttu "Die Finnen kommen".

Kaunas, Varsova, Lodz

Kaunasissa 12.6. esiintymässä Kaisa I. sekä kääntäjä Aida Krilaviciene. Sitten jatkoimme Varsovaan, jossa todellakin oli yksi Suurimies ennen muita:

Lodziin saavuimme keskiviikkona 15.6. ja esiinnyimme kulttuurikeskuksessa nimeltä Srodmiejskie Forum Kultury - Dom Literatury.

Ja tässä lähdössä Linat Orchim -hotellilta keikalle.

Next we fake Berlin

Hulaantuneet saapuivat tänään Berliiniin! Sunnuntaina. Oli pakko jättää hyvästit kuskillemme Raulille. Yhdessä me koimme paljon, vähintään 2000 kilometriä! Sitten oli tavallaan vapaapäivä, sillä esiintymisiä ei ollut. Moni joukkiostamme suuntasi kuitenkin Berliinin runofestivaaleille Akademie der Künsteen.

Myös allekirjoittanut kävi tutkimassa mitä suuren maailman runoskenessä tapahtuu tällä hetkellä. Sunnuntai-illan huipentuma oli monitaiteellinen e.poesie -konsertti. Se oli mahtava kontrasti kymmenen päivää jo taakseen jättäneelle Hula Hula Run Run -kiertueelle (joka toki yhä jatkuu).

Hula-hulaajat ovat tietenkin (sekä runoilijat että prosaistit) esiintyneet varsin kevyellä kalustolla (kiertueassistentti Miikan tarzanilaisesti kantamaa monensadan watin styrkkaria ei ole ehditty vielä kokeilla; tosin Miikka, taannoin, kokeili ääntään suomalaisille tuttuun lauluun virittäytyen, eikä siinä vahvistimia tarvittu; maa tärisi - siinä vaiheessa se oli Liettua - Miikan vetäessä Finlandiaa, voitte vain kuvitella!), mutta Akademie der Künsten hyvin korkeavirittäytyneessä runohengessä vallinnut taiteen tunnelma oli uskomattoman vahva.

Illan selvästi odotettu e.poesie rakentui viiden esiintyjän varaan. Ensimmäinen heistä oli Ondrej Adamek (eikä taaskaan tässä voida kertoa kaikkia aksentteja) teoksellaan "finnagaldur", joka tarkoittaa saksaksi "schamanenzauberei". Ja ihme se olikin! Esitys oli todella vahva "yhteistaideteos": Wagner olisi ollut yllättynyt kuinka monta erilaista elementtiä voi ehtiä sisältyä näinkin lyhyeen (viisitoista minuuttia) teokseen sellaisella dramaattisella halulla, joka tekijöillä on selvästi ollut.

Kuvitelkaa vain: kaikki alkaa kuin Wagnerin Reininkullan ensimmäiset sävelet. On todella uutta nykymusiikkia, sitten alkaa eräänlaisella tavalla shamanistinen runoluenta, pian lavalle tulee performanssintekijöitä, joista ainakin yksi ottaa sijan kahden voimistelupallonkokoisen pallon päällä, ja sitten alkaa myös laulu, jossa siinäkin on hyvin haastava nykymusiikillinen skaala. Sen jälkeen tulee vielä taivaasta hulautettu valtava haitarillinen paperia! Vain saippuakuplat puuttuivat, voitte vain kuvitella.

Toinen teos oli Rozalie Hirsin In LA (2003), josta on tehty viime vuonna englanninkielinen versio. Me kuulimme tämän viime mainitun version. Teoksen teksti on yllä nähtävissä kahdella kielellä.

Esitys oli siinä mielessä jännittävä, että siitä soittajat puuttuivat. Siinä oli äänet tehty pelkästään kuuden ihmisäänen voimin. Jännittävintä tässä teoksessa oli saada tietää mihin kaikki päätyy. Teoksen lähtökohtaisena ideana oli ollut ns. "Cocktailparty-Effekt", ja tätä efektiä käytettiin koko teoksen kaksikymmentäminuuttisen keston ajan niin täysipainoisesti, että se kosketti syvästi myös yleisöä.

Siinä vaiheessa siipan oli saatava raikasta ilmaa, vaikka satoi. Oli kuitenkin sateenvarjo. Ja ilta jatkui hyvissä merkeissä. Mutta runofestivaali jatkuu Berliinissä vielä ensi perjantaihin!

Ja Hula vetää vielä kaksi keikkaa ennen sitä!

Räpsyjä Riiasta (11.6.)

Katariina ja kääntäjä Maima Grinberga TAKA-baarissa Riiassa





Laura L. ja Maima samoissa hommissa

Kimmeltävät rapuset Istaba-ravintolassa, josta Pauliina taannoin kauniisti kirjoitti: http://hulahularunrun.blogspot.com/2011/06/riika-pauliina-kirjoittaa.html

Leipzig & Luise & Space

Eilen olimme Leipzigissä, emme lukeneet, vaan niin sanotusti verkostoiduimme. Istuimme iltaa paikallisten kirjailijoiden, Choledan, Monikan, Jannan ja Theresen kanssa Luise-nimisessä baarissa. Leipzigissä tuntuu olevan erinomaisen aktiivinen kirjallisuusskene; kaikki kiva ei tapahdukaan Berliinissä. Yliopistossa voi opiskella luovaa kirjoittamista, vähän niin kuin meillä Jyväskylässä (paitsi että kyse ei ole yksittäisestä koulutusohjelmasta vaan kokonaisesta kirjallisuuskoulusta).


Kaikki nuo tapaamamme naiset olivat kyseisen koulun kasvatteja, suurin osa nykyisiä, vain Janna oli ehtinyt maisteroitua. Koulua kehuttiin kovasti, se ilmeisesti kannustaa genreylityksiin. Moni runoilijana aloittanut työstää nyt draamaa, elokuvakäsikirjoituksia tai pitkää proosaa. Toivottavasti toiseenkin suuntaan mennään, sinne kaupallis-näkyvyydelliseen marginaaliin jota runoudeksi kutsutaan, muuten koulun opetusta voisi epäillä piiloideologis-manipulatoriseksi. (Saksa näköjään herkistää myös käyttämään käsitteellisesti täyteen ahdettuja määritekombinaatioita, vaikka emme ole vielä kuulleet ensimmäistäkään Wagner-rallia.)


Niin, ja onhan Leipzigissä myös tärkeät kirjamessut, joilta voi löytää, Frankfurtin messuinfernosta poiketen, myös kirjallisuutta, ei pelkkää kaupankäyntiä ja kontaktien metsästystä.


Nyt matkaamme (kaikki paitsi Aina, joka lähti jo etukäteen Berliiniin) Wiepersdorfiin, residenssikartanoon joka sijaitsee keskellä metsää ja luonnon autuutta. Tiedossa illallinen, jota ennen ja jonka jälkeen on luentaa koko konkkaronkan voimin. Teemme ehkä myös pyöräretken läheiseen siittolaan, jossa voimme ihastella jätti-jätti-hevosia ja niiden pikku-pikku-varsoja.


Neljä onnekasta sai bussissa suoritetussa arvonnassa yksityishuoneen: Jarkko, Laura S., Aki ja Rimmiskä. Me muut nielemme kateutemme ja sopuilemme keskenämme, ja eiköhän se onnistu, treenattu ainakin on. Majoituksesta puheen ollen: Leipzigin Space-hotelli oli suloinen ja sen isäntä hurmaavan huolehtivainen; saatoimme nurista oikeastaan vain vessojen ja suihkujen vähäisyydestä, jota sitäkin takapihan laaja nurmikenttä grillivermeineen ja muine tunne-olosi-kodikkaaksi -elementteineen kompensoi mukavasti. Paikan tarkoituksena on ilmeisesti toimia jonkinlaisena avaruuskasvatuskeskuksena; seinät olivat täynnä kuukuvia ja sukkuloita sun muita planetaaris-teknisiä vipstaakkeleita. Vinttikerros taas näytti siltä kuin sitä olisi käytetty Manaaja-elokuvan kuvauspaikkana, siihen ei tehnyt mieli tutustua lähemmin edes päiväsaikaan.

Hei hei Puola!

17.6. perjantai, matkalla Leipzigiin. Puola jää nyt taakse. Mennään Saksaan. Se on vähän surku, siksi että Puolassa olisi viihtynyt pidempäänkin. Paavillinen Varsova, Lodz, “Puolan rumin kaupunki” (ei se ruma ollut, entinen tehdaspaikkakunta, hieman ränsistynyt vain) ja nyt viimeiseksi Poznan.


Varsovassa oli piparkakkumaisen mielikuvituksellinen vanha kaupunki muurin suojissa, sodassa pommitettu, mutta tarkasti jälleenrakennettu. Ja se hämmentävä paavi. Ja kummallista uskonnollis-nationalistista kuhinaa, tässä presidentin palatsin edessä jokin ristisaattue ilmeisesti mieltään osoittamassa. Huomatkaa juliste, ja sheriffi siellä. Americana-katolisuutta?

Koska kommenttipuolella on epäilty, että täällä syötäisiin vain eläimiä (ja niitäkin raakana), niin tehtäköön tiettäväksi, että matkallamme mukana on myös yksi hunajaa sietävä vegaani, ja iso liuta lakto-ovo-pesko-vegetaristeja. Vegaanina Puolassa voi selvitä kyllä, kunhan aamiaismuroja varten varaa omat soijamaidot mukaan. Näin se menee: pizzaa ilman juustoa, punajuurikeittoa, salaattia, salaattia, salaattia. Purnukkaruokaa, jossa perunaa, sipulia, sientä, porkkanaa suolaisessa etikkaliemessä. Nam. Niin, ja vesirinkeleitä.


Lodzissa oli hieno vanha juutalaishotelli, aika pysähtynyt, seinissä patinaa. Jotain aivan muuta kuin Varsovan Ikea-tehokas, niin sanotusti nuorekas Oki Doki -dormitorio. (Lodzin ällässä on muuten semmoinen sakara jota ei näistä näppäimistä saa, sakara jonka takia nimi lausutaan vähän niin kuin “wuds”, vähän niin kuin metsä englanniksi.)


Kuudeksi kiiruhdimme Lodzin komeaan kiviseen monikerroksiseen kirjallisuustaloon. Siellä tehtiin töitä toimistohuoneissa (vrt. Villa Kivi Helsingissä), ja alakerrassa oli hauska baari esiintymislavoineen. Jossain soi piano. Ihan tämmöistä ei Suomessa ole, vielä. Tekstejään lukijat Katja, Laura L., Pauliina ja Kaisa I. Proosaa ja runoa siis. Puola soi kauniisti, pehmeästi; sen syntaksi on hieman suomen suuntainen, mutta rytmi ihan omansa. Lopuksi katsoimme Stanislaw Lenartowicin 80-luvulla tekemän Kalevala-aiheisen animaatioelokuvan. Se jos mikä oli TAIDETTA. Sotka muni maailman ja Aino oli surullinen. Illan esiintyjät saivat elokuvasta kopion lahjaksi, joten voimme järjestää näytöksen halukkaille myös koto-Suomessa.


Ilta jatkui viihtyisästi isäntämme Rafal Garwinin (runoilijan, Nuorta Voimaa ja niin&näin-lehteä muistuttavan julkaisun päätoimittajan) sekä hänen vaimonsa huostassa. Söimme hyvin ja saimme tietää kaikenlaista. Senkin, että molemmat ovat suuria Nightwish-faneja. (Suomalaiset bändit ovat muuten yksi tärkeimmistä syistä sille, miksi Puolassa on tällä hetkellä jonkinasteinen suomen kielen oppimisen buumi päällä. Hassua.)


Puolassa melkein kaikki tapaamamme henkilöt olivat Magdoja (Magdalena), Martynoja tai Adameja. Poznanin isäntämme, suomen kielen laitoksen lehtori Timo Lahti, vahvisti havaintomme ja totesi että nimivalikoima on huomattavasti suppeampi kuin vaikkapa Suomessa, ja pitkälti uskonnollisesta nimistöstä juontava. Niin no, onhan meilläkin kahdet Laurat ja kahdet Kaisat bussissa.


Majoituimme Poznanin yliopiston neukkuhenkiseen hotelliin, joka oli kerrassaan toimiva, ja esiinnyimme -- Jarkko, Katariina, Kaisa I., Laura L. ja Aina -- Poznanin yliopistolla suomen kielen opiskelijoille, jotka olivat IHANIA. Kiitos Adam, kiitos Anita, kiitos kaikki! Luenta kesti hikisen kuumassa luokkahuoneessa loppukeskusteluineen liki kolme tuntia. Pääsimme selittämään toistamiseen myös kiertueemme nimeä, jota ihmeteltiin jo Lodzissa. (Selitykset vaihtelevat fiiliksen mukaan, yhtenä tarkoituksena on kai pitää dynaamista kierretä yllä, ja vatkuttaa keskivartalolta pois ylimääräiset olutturvotukset.) Meiltä kysyttiin myös sitä, tunnistaako toinen kirjailija toisen kirjailijan, onko kirjailijuus jotain sellaista jonka voi jollain mystisellä tutkalla tunnistaa. Ei, ei voi. Ehkä. Vai voiko? Toivottavasti ei!


Opiskelijat myös opettelivat hulaamaan, kun matkasimme Poznanin vanhaan kaupunkiin illalliselle. Kaikki oli jotenkin hirvittävän hellyttävää, vaikka me paikalle selviytyneet hulahulalaiset olimme nukahtaa tässä vaiheessa jo tuoleillemme. Anita kertoi silmät hehkuen, liki virheettömällä suomen kielellä, Joensuun-kokemuksistaan, siitä kuinka ihanaa on polkea pyörällä 20 asteen pakkasessa ripset huurassa, silmät puoliksi kiinni jäätyneinä.


Yrittäkäämme ajatella Anitaa, kun Suomen pakkaset seuraavan kerran rupeavat risottamaan!

Hulankantajien merkeissä (Poznan 16.6.2011)

Kuvassa loistava Puolan moderaattorimme Martyna Markowska Poznanin yliopistolla järjestetyn intensiivisen kolmituntisen lukusession jälkeen. 

Sekä Hulankantajien komeaa perintöä luomassa kääntäjä Sebastian Musielak!

Helsingistä 990 kilometriä, Berliiniin 240 kilometriä.
Mutta ennen viimeistä määränpäätä Hula-Hula "run-run" vielä monta muuta pysäkkiä! Puola jää huomenna kuitenkin taakse, mikä on vähän surku, sillä täällä on ollut niin kovin mukavaa, vastaanotto on ollut sydämellinen.

Kulttuuri on myös ruokaa

Varsovan kirjailijatapaamisessa 13. päivänä,

noin tunti kaupunkiin saapumisen jälkeen,

ennen täydennysjoukkojen saapumista,

seuraamme eräänkin tartar-pihvin valmistusta.

Ravintola oli eri hieno.

Täydennysjoukot saapuvat Varsovaan

Tiistaina 14.6. hulahulaajien joukkio sai vahvistuksia. Katja Kettu, Aina Bergroth, Mikko Rimminen ja Jarkko Tontti saapuivat rocktähtimaisesti taksilla suoraan Varsovan lentokentältä Klubogalerian keikkapaikalle. Päheään kellaribaariin oli saapunut mukavasti yleisöä, muun muassa varsovalaisia suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijoita. Paikalliset runoilijat aloittivat ja lämmittivät yleisön. Suomalaiset lukivat kukin lyhyen pätkän tekstiään suomeksi, jota seurasi käännöksen luenta. Juontaja Martyna Markowska esitteli kirjailijat. Esiintymisjärjestyksessä: Aki Salmela, Eino Santanen, Katariina Vuorinen, Jarkko Tontti, Mikko Rimminen ja Aina Bergroth. Tunnelma oli tiheä, sanaa kuunneltiin. Paikallisia runoilijoita oli saapunut myös yleisöksi, mukavia olivat. Aamulla nousimme autoon, kokka kohti Lodzia pitkin muhkuraista tietä. Jarkko Tontti

Those Lovely Hula-Hula Hands

Uusia kiertueraportteja odotellessa. Kiertueen nimestä on tullut joitakin kyselyjä. Tässä eräs historiallinen taustavaikutin: Those Hula Hands viihdyttää Ja nyt AG/UG:n hengessä kohti Lodzia!

P.S. No, Varsovasta löytyi sitten tietenkin Hula-Hulan Puolan-serkku!

Riika, Katariina kirjoittaa

Lauantaina vierailimme Riiassa. Saavuimme majoituspaikkaamme Red Roofsiin myöhäisen iltapäivän painostavan hikisessä säässä, mustien pilvien alla, ja huoneisiin päästyämme myrsky puhkesikin kumisten ja sadetta ikkunalautoihin takoen. Salamat välähtelivät ja valot vilkkuivat sähköjen katkeillessa. Esiintymispaikkaamme Taka Bariin lähdimme puhdistuneita katuja pitkin, raikkaammassa, yhä pehmeässä illassa.

Takassa tapasimme kääntäjämme Maima Grinbergan ja sovimme hänen kanssaan esiintymisjärjestyksestä ja suomeksi luettavista runoista. Esiintymisvuorossa olivat Laura L., Aki ja Katariina. Yleisöä saapui vähänlaisesti, mutta istuipa heidän joukossaan pari suomea taitavaa, ja tunnelma oli niinikään rento ja keskittynyt. Nurkkapöydässä istunut buddhalainen munkki ehti tosin poistua ennen kirjallisen annin alkamista.

Luennan jälkeen pyrimme Maiman johdattamana syömään Istaba-ravintolaan. Keittiö oli jo kiinni, mutta tarjoilija lupasi ryhmällemme salaattia ja leipää. Jo silkka leipä lisukkeineen oli erinomaista, ja kun lammas, ravut ja taimen saapuivat salaattien seuraksi, vähemmän ja enemmän hihkuimme ihastuksesta odottamattomien pitojen ääressä. Jälkeenpäin keskustelua käytiin siitä, miltä tuntui, kun kääntäjämme tarjoili meille käsienpesumaljaa, viiniä ja lisukkeita.

Palasimme majapaikkaan hulavanteita pyöritellen ja laulaen. Puistoon emme tälläkään kertaa istahtaneet, mutta kohonnut tunnelma piti helposti hereillä pitkälle aamuyöhön.

Kaunas, Pauliina kirjoittaa

Sunnuntaina matka jatkui halki komeita kattohaikaroita ja -suohaukkoja lentelevän Baltian. Vaihdoimme nopeasti viimeiset latit kaikenlaiseen makeaan ja kuohuvaan ja tulimme Liettuan puolelle. Kaunasiin saavuimme täpärästi sillä lukutilaisuutemme sijoittuikin tällä kertaa jo iltapäivään, erittäin leppoisaan ja tyylikkääseen sunnuntai-iltapäivään joka oli katettu neuvostoaikaisen kulttuurikeskuksen ravintolan terassille. DJ-setin ja kierrätysdesignin lisäksi yleisöä selvästikin kiinnosti suomalainen runous, jonka kääntämisessä Aida Krilaviciene oli kaikesta päätellen tehnyt hyvää työtä ja jota kaunasilainen runoilija Kestutis Navakas luki liettuaksi painokkaasti ja mukaan tempautuen. Kaisa, Aki ja Eino esiintyivät mainiosti vasten harmaata, parilla kevyellä tagilla koristettua betoniseinää vasten.

Kestutas, Aida ja hänen miehensä Arvid seurasivat meitä kadun toiselle puolelle liettualaista perinneruokaa vaalivaan ravintolaan, missä testasimme erilaisia perunan, rahkan, tonnikalafileen, makkaran, mansikoiden ja jäätelön kombinaatioita. Lähistöltä olisi kiemurrellut ylös rinnettä maisemallinen polku Henry Parlandin oleskelemalle kukkulalle, ja Kaunas olisi muutenkin vaikuttanut tutkimusretkien arvoiselta, mutta lauantainen majesteetti-ukkosrintama oli pyyhkäissyt helteen tilapäisesti pois. Tiedämme että se palaa. Tämä ilta kuitenkin oli niin viileä ja kostean tuulinen, että vetäydyimme Akropolis-ostoskeskuksen kautta Monk’s Bunkiin illaksi.

Nyt maanantaipäivänä taitamme matkaa Puolaan ja voitamme yhden tunnin joka tuleekin tarpeeseen, sillä tämä on kiertueemme pisin etappi ja päättyy sovitulle illalliselle jolta olisi kurja myöhästyä. Ketäköhän siellä tapaamme! Matkan aikana Laura S opetti Kaisoille, Einolle ja Pauliinalle, jotka nyttemmin tunnetaan paremmin korttinimillään, viissatasta, jota pelasimme kahden päällekkäisen matkalaukun ja yhden maantiekartan päällä, koska liettualaista pöytävuorta ei ollut saatavilla.

Riika, Pauliina kirjoittaa

Ah mikä ukkonen! Miten taivas puhuikaan suunsa puhtaaksi välittömästi kun saavuimme Riikaan ja vanhankaupungin hostelliimme! Sade ei kuitenkaan kauaa kestänyt ja kävelimme kuivin jaloin Miera Ielalle, joka vaikutti ekokauppojen ja kulttuurimielisten baarien reunustamalta kadulta. Meidät ja Taka-baarin yhteen saattanut Ingmara ei harmi kyllä päässyt paikalle, mutta paikallisia suomenopiskelijoita ja Satori-verkkolehden väkeä nähtiin yleisössä. Kääntäjämme Maima Grinberga luki kauniisti ja läsnäolevasti, samoin tietenkin Laura, Aki ja Katariina.

Jututtamamme paikalliset tytöt olivat luvanneet hyvää eräästä lähistön paikasta, jossa heidän kaverinsa oli töissä. Menkää vain kaikki ravintola ja galleria Istabaan Barona-kadulle, ja tipatkaa ruhtinaalliset taksirahat tarjoilijalle joka asuu kaupungin ulkopuolella ja myöhästyy bussista, sillä vaikka keittiö oli oikeastaan kiinni eikä juuri mitään ruokaa ollut jäljellä, meidän eteemme kannettiin vati toisensa jälkeen kaikissa Luojan lahjoissa dipattavaa öljyä tihkuvaa leipää, pikku lammasta ja taimenta, sulokkaita katkarapuja, Eedenin salaatista suoraan polveutuvaa salaattia ja joitakin kannullisia viiniä. Silmät sameina, koko nassu rasvasta kiiltävänä, onnellisesti huokaillen ja nauruunremahdellen huljutimme viimein kätemme vihkivesimaljassa, jota erittäin lämpimästi huvittunut kääntäjämme piteli, ja kuljimme muutaman mutkan ja kajautetun laulun kautta nukkumaan.

Tallinnasta Riikaan

Eilen se alkoi, tämä kiertue siis. Saavuimme Tallinnan satamaan joskus kahden maissa, sieltä siirryimme kolmella taksilla majapaikkaamme Pühaan Vaimuun (ei, vaimu ei ole vaimo vaan henki). (Jokainen taksi, kumma kyllä, veloitti eri summan, kahdeksasta eurosta kahteenkymppiin -- varokaa siis, Virossa taksilla matkustavat!)


Oli nälkä, joten testasimme Raatihuoneentorin venäläisraflan suolakurkut, pelmenit, blinit, etikassa säilötyt sienet ja erikoisen 7 lihan seljankakeiton (sieltä löytyi ainakin voileipäkinkun reunaa veitsenviilloilla hapsutettuna). Sitten Cabaret Rhizomeen. Esa Mäkijärvi aloitti, tuurasi Katjaa joka jäi vielä pariksi päiväksi kotiinsa romaaniaan kirjoittamaan, kai. Sitten vuorossa Eino, sitten Pauliina. Kätlin Kaldmaa oli kääntänyt runot viroksi. Berit Kaschan luki käännökset. Ja hihitteli välillä vaivihkaa, emme tiedä mille. Virolaisyleisö (heitäkin oli) ei repeillyt, meitä hulahulalaisia taas nauratti kovastikin, Einon runot nimittäin. “Huvittava runoilija”, esitteli juontajamme Jürgen Rooste. (“Huvittava” on viroa ja tarkoittaa jotain muuta kuin voisi luulla, jotain positiivista kumminkin.)


Luennan jälkeen kuuntelimme Cabareessa Akin rockabillylevyjä ja jorasimme. Ja pyöritimme ja vieritimme hulavanteita. Meno oli kuin jostain Mauno Kurkvaaran elokuvasta. Vauhkoa siis. Seinältä meitä seurasivat villisian ja karhun täytettyihin päihin kiinnitetyt lasisilmät, ja Paavo Haavikko.


Järkyttävä kohtaaminen: kapinen täytetty jäniksenroikale roikkuu kuin hirtettynä sängyn yläpuolella. Korvat luimussa. Ristiturpa vinossa. Berliinin viileistä kivijalkasalapaikoista löytyy myös tämmöistä ironista raatoestetiikkaa, mutta minä en sitä kyllä ymmärrä. Joku roti sentään, ja jänikselle kunnioitusta! Muuten paikka oli himskatin ihana.


Nyt matkalla Riikaan. Bussi pysähtyi hetki sitten Salacgrívan tienoilla Riianlahdella. Uimme, oi se oli ihanaa!

Muutos kiertueaikataulussa

Dresdenin esiintyminen peruuntui ja aikataulu muuttui niin, että Leipzigissa olemme perjantaina 17.6. ja sen jälkeen matkustamme Schloss Wiepersdorfiin 18.6!